Olen pian kolmikymppinen muikkeli, joka on elänyt vaikean ja rankan elämän. Lapsuuten oli täynnä dramaattisia tapahtumia ja tahatontakin draamaa. Luonteeltani olen herkkä, ehkä ajoittain aikamoinen "dramaqueen" mutta en enää nykyään tasapainoisen elämäni vuoksi niin paha kuin ennen.

Menneisyyteni vuoksi olen ollut rehellisyyden nimissä jopa väkivaltainen läheisiäni kohtaan. Nykyään aggressioni on TÄYSIN hallinnassa ja kykenen elämään normaalia elämää ilman aggressiokohtauksia ja ylimääräistä draaman aiheuttamista.

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä joka ei ole vieläkään hallinnassa, mutta pärjään lääkityksen avulla kohtalaisesti. Mieleni siis heittelee masentuneisuudesta aina tuonne hypomaniaan (ylivireyteen) asti. Sairaus itsessän vaikeuttaa elämääni suunnattomasti ajoittain enkä välttämättä enää edes välillä elä tässä maailmassa. Hypomanian euforiset ja kaikkivoipat olotilat sekä masentuneen ajanjakson elämästätaistelu ovat minua uuvuttaneet hyvin paljon.

Myös monien itsemurhayritysten kautta voittoon päässeenä olen todennut, että elämä voittaa, ainakin yrittää voittaa. Vaikka masentuneisuus viekin elämänhaluni täysin nollaan, on minulla kuitenkin vanhemmat olemassa, puhumattakaan upeasta avopuolisostani. Ja unohtamatta lemmikkejämme jotka pitävät minut melko kiireisenä ajoittain.

Virkkaus, kudonta, värittäminen ja MUSIIKKI, ah - TERAPIAA! Olen siis löytänyt tässä vajaassa parissa vuodessa itselleni todella mieleisiä toimintatapoja hillitä olotilojani. Aiemmin ehdin käymään kerran myös ratsastamassa, mutta  rankasta painonnousustani johtuen en enää uskaltanut toista kertaa heposen selkään nousta..

__________

Edelliseen jakeeseen viitaten siis painoa on ja huimasti (naisenhan ei ole pakko painoaan kertoa, eikös vain?) ja tuntuu etten saa sitä laskemaan millään. Ateriakorvikelitkut ja -patukat tuntuvat olevan yksi tyhjän kanssa, aivoni eivät osaa sisäistää asiaa, etten saakkaan ruokaa. Alkeellista mutta niin totta. Vaikeaa ainakin, jos ei mitään muuta.

Jostain syystä lapsena kokemani syömisongelmat ja ruuatta jättäminen ovat kirvoittaneet aivoni ajattelemaan alkukantaisesti, "mitä jos kohta en saakkaan ruokaa?". Tosiasiahan on, että minähän repäisen ruokaa "melkein mistä vaan" aineksista jos haluan. AINA on kuitenkin ruokaa (edes pussiruokia) varalla jos tilanne sen vaatii.

Mutta miksi, oi MIKSI se laihduttaminen on niin vaikeaa? Kyllä, olen ruoka-addikti, veikkaisin, että ihan menneisyyteni ruokatottumuksien takia.

Muistan myös ensimmäisen poikaystäväni haukkuneen minua läskiksi, ( silloin 165/58) ja siitä kait se sitten lähti. Söin roskaruokaa ja join alkoholia suruuni, yksinäisyyteeni, vihaani, erilaisiin tunnetiloihin, mitä niitä nyt ihminen voikaan tuntea. Olin tuolloin 18-vuotias. Okei, sen verran voin kertoa että olen yli TUPLANNUT painoni, ihan tuon tunnetilojen heilumisen takia, syönyt roskaruokaa, juonut alkoholia, lakkasin liikkumasta, masennuin entisestään jne. Mitä muuta voi odottaa kun huimaa painonnousua?

Mutta tällainen olen, olen päättänyt että jos en tällaisena ihmisenä jollekin kelpaa, hän saa puolestani elää ilman minua, ei silloin ole minun arvoiseni!